Perillä Tansanian Arushassa

Sunnuntai-iltana 3.11. saavuin Tansaniaan, Kilimanjaron lentokentälle.  Perillä oli Antti vastassa, mikä helpotti kovasti uutteen maanosaan, maahan ja kulttuuriin ensimmäistä kertaa tullutta. Oli niin pimeää, ettei maisemia nähnyt. Koneesta ulos tultaessa tervehti lämmin ja kostea ilma.

Neljän päivän ajan Antti on perehdyttänyt minua tähän vapaaehtoistyöprojektiin. Päästäkseni ”piireihin” sisälle mahdollisimman hyvin Antti on jakanut kaiken informaation, tutustuttanut paikallisiin suomalaisiin ja muihinkin Antin ja Evan ystäviin sekä kontakteihin, joita voin tarvita eri tilanteissa (autohuoltoapu, lääkäri, safarimatkakontaktit jne.) täällä ollessani. Vaikka tuntui hieman haikealta hyvästellä Antti tänään lentoasemalla, koen oloni turvalliseksi ja mukavaksi jäädessäni tänne jatkamaan Antin tehtävää.

Olen oppinut huomaamaan tämän viikon aikana, ettei ihonvärillä ole väliä, kun tekee ammatillista yhteistyötä kaikkien tahojen tärkeäksi kokeman asian tiimoilta.  Tässä kouluprojektissa, jossa minulla on kunnia olla mukana, olemme täsmälleen saman asian äärellä kuin Suomessakin eli miten opettaa ja kasvattaa lapsista tulevaisuuden tansanialaisia ja millaisella pedagogiikalla siihen päästään. Opettajien koulutuksessa kannustamme ja opetamme opettajia keksimään jonkin tietokonetta tarvitsevan tehtävän kuulovammaisille oppilaille. Opettelemme jakamaan asioita ja tekemään yhdessä. Työ- ja kouluttajaparinani  on tansanialainen musiikinopettaja John. Antamiemme esimerkkien ja valmiiden tietokoneavusteisten tehtävien lisäksi olemme tuoneet esille opettajien työn tärkeyden ja sen, että luomme yhdessä uutta ja tansanialaisten omaa koulukulttuuria, josta pitää ja saa olla ylpeä. Täällä opettajan työtä ei juurikaan arvoisteta, vaan se on ammatti, johon joudutaan, ellei muuta ole saatavilla.

Aikani on siis tähän mennessä mennyt Tansaniassa selviämisen saloihin eli tutustumiseen, kontaktien luomiseen, projektiin perehtymiseen, sen suunnitteluun sekä pedagogiikan esille ottamiseen tansanialaisesten opettajien koulutuksessa.  Maisemiin, shoppailuun tai harrastuksiin ei yksinkertaisesti vielä ole ollut aikaa.

Vietyäni Antin lentokentälle ajoin tässä tansanialaisessa kaaoksenomaisessa liikenteessä takaisin Arushan kotiini. Ajaessani ajattelin, että tämä on uskomatonta, että 1) olen Tansaniassa, 2) ajan autoa yksin tässä välillä epätoivoiselta tuntuvassa liikenteessä ilman stressiä ja 3) olen innoissani, ettei minun vielä tarvinnut lähteä täältä Suomeen.  Toivon, että ehdin viikonlopun aikana vetää henkeä ja pääsen piakkoin tutustumaan maisemiin ja harrastuksiin sekä uusiin ihmisiin. Tämä tuntuu huippuseikkailulta!