Kiipeäminen Kilimanjarolle / The Kilimanjaro Climbing

Blogi 13.1.2014

Mennyt viikko oli taas kokemusten kokemus! Kuinka ihmiseltä karisee kaikki turha, ainoastaan perustarpeiden tyydyttäminen ja hengissä selviäminen on olennasta.

Minä ja ystäväni Leena lähdimme viikko sitten Moshiin,  joka oli Kilimanjarolle kiipeämisen lähtöpaikka. Menimme päivää ennen lähtöä ja yövyimme Art in Tanzanian vapaaehtoistalossa. Tapasimme siellä toisen oppaistamme sekä hänen pomonsa. Saimme kuulla olevamme ainoat kiipeäjät meidän ryhmässä. Tarkistimme varusteemme.  Omituista, mutta hyvin tansanialaista oli se, että pomolle tuntui olevan tärkeää selittää, kuinka paljon tippiä antaisimme mukanamme kulkevalle henkilökunnalle (oppaille, kokille ja kantajille). Meille oli etukäteen teroitettu, että 100 USD oli summa, joka oli kaikkien eri organisaatioden kesken sovittu maksettavaksi. Ei siis yhtään enempää eikä vähempää. Heittäydyimme tyhmiksi ja ymmärtämättömiksi, koska meitä ärsytti se, että ensinnäkin meidän tunteisiimme yritettiin vedota ja toiseksi siihen, että tämä ylimääräinen tippiasia pidettäisiin salassa. Emme edes olleet aloittaneet koko matkaa!

Enimmäisenä päivänä pääsimme Machame- Routin (1800m)portille n. Klo 10.30, jossa luvat ja tavarat tarkistettiin. Tutustuimme myös toiseen oppaaseemme, ja onneksi lipevän oloinen pomo ei tullut mukaan seurueeseemme. Heti alkuvaiheessa meille tehtiin selväksi etenemisvauhti, joka oli hidasta POLE, POLE –vauhtia. Muutamat innokkaat eurooppalaiset mieshenkilöt pyyhälsivät vauhdilla ohitsemme. Silti nämä samat tyypit olivat viimeisenä päivänä nousemamassa kanssamme samaa etana-vauhtia viimeisellä etapilla Kilimanjaron huipulle. Tulimme hyväkuntoisina  noin 5 tunnin kiipeämisen jälkeen leiripaikallemme noin 3200 metrin korkeuteen. Saimme nauttia kokkimme erinomaisesti valmistaman illallisen. Oli mielenkiintoista seurata tämän nuoren miehen ruuanlaittoa leiriolosuhteissa kaasukeittimen äärellä. Olimme aluksi epäluuloisia ruuan terveellisyydestä, sillä kana, liha, vihannekset ja hedelmät olivat sulassa sekamelskassa muovilaatikoissa teltan nurkassa. Mutta, kun näimme, miten taitavasti hän käsitteli ruoka-aineita, keitti ja esivalmisteli ruoka-aineet, olimme varmoja siitä, että saimme terveellistä ruokaa. Lisäksi ruoka oli erinomaisen maistuvaa.  Tämä kokkimme menestyisi varmasti, jos perustaisi Helsinkiin afrikkalaisen ruokaravintolan. 

Telttayön levon ja hyvän aamiaisen jälkeen jatkoimme nousua. Tämä toinen päivä oli minulle retken paras päivä, nautin menosta Suomen lipun liehuessa iloisesti päivärepussani. Nousimme toisena päivänä aina 4000 metrin korkeuteen, mutta leiriydymme kuitenkin 3800 metrissä. Illalla kävimme vielä puolen tunnin kiipeämisreissun 4000 metrissä ja palasimme leiriimme nukkumaan.

Kolmantena päivänä jatkoimme matkaa jälleen Pole, pole –vauhdilla. Aluski menoni oli helppoa, mutta kun pääsimme noin 4300 metriin, tunsin alkavaa päänsärkyä takaraivossani. Oppaat eivät antaneet minulle lupaa ottaa särkylääkettä, jottei se piilottaisi vuoristotaudin oireita. Niinpä jouduin jatkamaan matkaa veden ja snaksien varassa aina 4600 metrin lounaspaikalle asti. Olin niin puhki ja pahoinvoiva, että ajattelin, että minut saa liikkeelle ainoastaan helikopterin kyydillä. Sain kuitenkin väkisin syötyä banaanin ja mango-tuoremehun. Ja se riitti energiaksi, kun lähdimme alaspäin 3800 metrissä sijaitsevaan leiriimme, jossa sain viimein ottaa myös särkylääkettäkin. Sain vielä syötyä illalliseksi keittoa ja vähän hedelmiä, mutta muuten kaikki ruoka, ruoan sekä ohi kiiruhtavien kantajien pistävä hien haju alkoi etoa.

Neljäntenä päivänä sain syötyä aamupalalla puuroa ja joitakin mangon paloja, jotka kuitenkin oksensin oppailtani salaa pusikkoon hampaita pestessäni. Oppaat tarkkailivat herkeämättä, mitä söimme ja yrittivät houkutella meitä syömään lisää. Aluksi voin kohtuullisesti ja kuljimme mielenkiintoista reittiä jyrkkien kalliolohkareiden välissä. Se tuntui todelliselta vuoristokiipeilyltä! Mutta taas ylempänä noin 4300 metrissä päänsärky alkoi. En saanut taaskaan lupaa särkylääkkeen ottamiseen kuin vasta lounaspaikalla. Sain syötyä hiukan keittoa ja vesimelonia, mutta pahoinvointia vastaan taistelin koko ajan. Jatkoimme matkaa ylöspäin ja jossain vaiheessa annoin viimein ylen. Sen jälkeen matkanteko oli tuskien taivalta etanan vauhtia ylös 4600 metriin. Kun pääsin teltan ovelle voin niin huonosti, että kaaduin teltan viereen ja tuntui kuin sisälmykseni olisivat tulleet siihen, oksennus tuli mielettömällä paineella. En ole muulloin eläissäni tuntenut antaneeni kropastani noin kaikkea, mitä siinä tunsin antaneeni. En saanut yrityksistäni huolimatta mitään pysymään sisälläni, vaan makaisin reporankana teltan pohjalla lopen uupuneena. Opas tuli kertomaan, että nousumme Kilimanjaron huipulle tapahtuisi seuraavana yönä klo 12 alkaen eli noin 5 tunnin kuluttua! Olin jostain syystä ollut siinä uskossa, että saisin levätä seuraavan yön ja seuraavana päivänä/iltana olisi tämä nousu. Olin varma, ettei minusta olisi lähtijäksi. Mutta kun olin nukkunut tuon 4-5 tuntia, heräsin pirteänä. Ja kun sain vielä syötyä muutaman pähkinän, puraistua muutaman haukun energiapatukastani ja juotua teetä, päätin laittautua matkaan viimeselle etapille kohti Kilin huippua.

Oli jännittävää lähteä liikkeelle otsalampun valossa. Otsalamppumeri nousi ylös Kilimanjaron huippua kohti. Nousu oli jyrkkä ja enenimme muiden kiipeilijöiden mukana letkassa todellakin etanan vauhtia. Kuulin välillä jonkun oksentavan ja pystyin aistimaan täsmälleen oksentajan tunteet. Oli pakko vaan keskittyä omiin jaloihin ja etenemiseen.  Arvioltani kolmen tunnin etenemisen  jälkeen oloni yhtäkkiä muuttui. Aloin huohottamaan, käsistäni alkoi hävitä tunto, jaloistani voima sekä näkökyky alkoi sumentua. Yritin saada jatkuvilla pysähdyksillä hengitykseni tasaantumaan. Pahaolo lisääntyi. Oppaani kanssa keskusteltuani päätin luopua leikistä ja palata takaisin leiriin 5100 metrin korkeudesta. Toinen oppaista lähti kanssani alaspäin. Aloin oksennella ja kouristella. Opas joutui osin raahaamaan, osin kantamaan minut alas oksentelujen välissä.  Hän ei antanut minun jäädä pidemmäksi aikaa lepäilemään, vaan pakotti minut siirtymään alas vähän kerrallaan. Ajattelin, etten selviä hengissä takaisin, mutta jollakin keinolla pääsin loputtomalta tuntuvan ajan jälkeen takasin telttaani, jossa makasin reporankana ja nukahdin syvään uneen.

Jossain vaiheessa oppaani tuli tuputtamaan minulle tuoremehua ja inkivääriteetä. Sain muutaman kulauksen alas ja nukahdin taas. Noin klo 10 aamulla Leena ja toinen opas palasivat leiriin. Leena huojentuneena, mutta kaikkensa antaneena. Olimme sopineet, että jos toinen meistä joutuu luovuttamaan, toinen jatkaa siitä huolimatta eteenpäin. Ja olen iloinen, että Leena pääsi huipulle! 

En voi kieltää, etteikö minua ole harmittanut, etten päässyt huipulle asti. Mutta tämänkin vaihtoehdon olin käynyt etukäteen mielessäni läpi ja päättänyt, etten leiki terveydelläni. Elämä on kuitenkin tärkeämpää kuin Kilimanjaron huipulla käyminen. Oppaat kertoivat japanilaisista, jotka eivät anna koskaan perille. Siksipä suurin osa Kilimanjarolla menehtyneistä ovat juuri japanilaisia. Olin oppaitteni mielestä tehnyt tilanteessani ainoan oikean ja viisaan ratkaisun.

Leenan levättyä 1-2 tuntia söimme lounaan, jota en edelleenkään pystynyt syömään. Lähdimme sen jälkeen laskeutumaan viimeiseen leiriimme sademetsään n.  3000 metriin.  Oloni tuntui keventyvän sitä mukaa, mitä alemmaksi laskeuduimme. Alhaalla sain illallisella jotain pysymään jo sisälläkin. Elämä alkoi tuntua taas muultakin kuin pelkältä selviytymistaistelulta. 

Seuraavan yön nukuin kuin tukki. Viimeisen päivän etappi sujui kuin lentämällä. Ajoimme samana päivänä Moshista Arushaan väsyneinä, mutta onnellisina siitä, että olimme selviytyneet elävien kirjoissa takasin. Totesin, etten enää lähde moisiin korkeuksiin kiipeilemään, alemmaksi kylläkon ehkä. Silti koen, että kuuden päivän Kilimanjarolle kiipeäminen oli huippukokemus, vaikka jouduinkin huipun kohdalla hieman oikaisemaan.

In Englsih:

Last week have been the Experience I’ll never forget. When from the human being is wearing off all useless, the most important thing is just the basic needs of survival.

I and my Friend Leena left a week ago from Arusha to Moshi. We spent the night in the Volunteers House of the Art of Tanzania. We met one of our guide and checked our equipments of hiking  in Moshi. We got to know only the two of in our Hiking Group to Kilimnajaro.

The first Day the Guides and the other Service Group came and picked us up to the Gate of Machame Route in Kilimanjaro. We started the climbing about 10.30 am. We were given the Instructions to go as slow as possible – Pole, pole –speed. We saw some of the European men going very fast. But the same men were still in the last Day in the same place with us, going to up to Kilimanjaro very slow like a snail.

We came to our first Camp in the high of 3200m about 5 hours. We felt good and were able to have a good and delicious Dinner. It was nice to see how our young chef cook the food in the camp conditions. At first we were a little bit skeptical how healthy the Food could be. We saw all the Food (Chicken, Meat, Vegetables and Fruits) in the Boxes on the corner of the Tent. But when we saw how well he handled Food, cooked and prepaid it, we could trust to eat healthy Food. He will surely succeed on a keeper of African Food in Helsinki! The food was so good and delicious.

After the good night in the tent  and good breakfast we continued our hiking. This Day was my best Day and I enjoyed the Landscape a lot, and Hiking too. We climbed up to 4000m but went down to our Camp in high 3800m.

The next Day we continued our Journey very slowly. At first I felt really good. But about 4300m I felt suddenly the start of the Headache. The guides didn’t give me a permission take a painkiller. I tried to take some snacks and Energy Bar but these didn’t help me. When we got the high 4600m we had a lunch break. I ate only a banana and drank juice. I felt really bad and thought I never can move anymore and wanted only stay there up. From somewhere I got the Power to go down to our next camp in3800m. I could be able to eat some soup and Fruit but otherwise I fought against nausea.

In the next Morning I ate Porridge and Mango-Fruit. But I vomited them behind our guides when I was Brushing my Teeth. Our guides observed all the time what we ate and had a try us eat more. The Route we climbed was beautiful and wonderful. I felt myself a real climber. But when we reached the high 4300m I felt again the start of Headache. When we came to the Lunch Place I could eat only a little bit soup and Fruit, but I felt really bad. Now I got the Permission to take a Painkiller. After Lunch we continued climbing but on the Road I vomited. From the last Part of the Route to the next camp was very difficult and painful for me. When we reached our Tent I vomited again. I have never been so exhausted in my life! I could only go to the tent and sleep. I couldn’t eat the Dinner or drink any more. I vomited all Food again. It was chock to hear that we have to climb to the top of Kilimanjaro after 5 hours, means of the next night. I thought I never can do it. But after sleeping I woke up and could be able to eat some nuts, a little bit Energy Bar and Tea. I thought I still can do it!

It was exciting to start the Journey in the dark with the Headlights light. There was a steep rise in the mountain and all people were climbing like the snails. But about the high 5000m after 3 hours climbing I started felt very bad. I tried to continue but when I lost my power and started to vomit again I had to give up. I started to go down to our Camp with the other Guide. I thought I can never get back to the Camp and the guide had to carry me down from the Mountain. During the Going Down I vomited and couldn’t move. But the Guide forced me to continue. When I at last reached the tent I only slept. The Cook tried to give me Tea and juice but it was difficult to drink.

About 10 am Leena was back. She had got the top of Kilimanjaro and saw the sunrise. She was total end of the power. I’m so glad about it!

We slept 1-2 hours, tried to eat the Lunch before we started to go down to our last Camp in about 3000m. We walked down about 4 hours and arrived to the rain forest. I begun feel much better and ate some rise and vegetables and fruits.

I slept like a Baby over the night. In the Saturday Morning after Breakfast we left the Camp last time. We were back in Moshi about 11.30 am. I drove back home to Arusha.

We were tired but happy to survived from the climbing alive. This journey gave me a lesson from the Humility. I thought I’ll never ever climb to so high up again. Still I think it was a great experience and I’m very happy I did it without getting the top of Kilimanjaro.